37. Kohtaaminen

Eräänä päivänä minut kutsuttiin paikalliseen seurakuntaan tietotekniikan merkeissä. Toimiston vanha tietokone pitäisi tarkistaa ja katsoa onko siitä mihinkään. Epäilyt kohdistuivat virusinvaasioon, ja suunnitelmissani oli poistaa vanha viruksentorjuntaohjelma ja asentaa uusi tilalle.

Tietokone oli vanha pöytäkone, jolla oli ystävinään virrantasaaja, hiiri, näyttö, näppis ja kaiuttimet. Olipahan pöydällä uudenkarhea, muoveissa oleva tulostinkin. Kun rohkaistuin napsauttamaan virrat päälle, totesin varsin nopeasti että virrantasaaja oli mykkä. Hyvin nopeasti totesin sen olevan myös kuuro - se ei toiminut vaikka käskin.

Nostettuani virrantasaajan syrjään ja lyötyäni jatkoroikan suoraan pistorasiaan, kokeilin startata uudelleen. Laitteen tuuletin huokaisi raskaasti, mutta eloa laitteeseen kyllä tuli. Kone lähti käyntiin oikeastaan liiankin hyvin. Se nimittäin käynnistyi, käynnistyi ja käynnistyi, aina vain kerta toisensa jälkeen käynnistyi. Parhaimmillaan pääsin kanssaan niinkin pitkälle, että ehdin nähdä Windows XP logon - ennen kuin kone taas hurahti alkutekijöihinsä. Näyttökin säesteli isäntäänsä, vaihtelemalla aina välillä näytön värejä kauniisti sinisen eri sävyissä.

Minua kiinnosti tietää mitä koneen sisältää löytyy. Niinpä sammutin alati käynnistelevän koneen, irroittelin johdot ja nostin keskusyksikön lattialle, pois tietokonepöydän alta. Onnekseni laatikon sivussa oli näppärä liukumekanismi, ja sain irroitettua sivupaneelin helposti. Kallistaessani sivupaneelia auki, hämmennyin kovin näkemästäni ja jäin toljottamaan ihmeissäni.

Siinä me katselimme toisiamme. Liikkeeni pysähtyi ja tapitin hämmästyneenä, ja niin teki myös tuo toinen. Noin viidentoista sentin mittainen, vihreä lisko, tuijotti minua. Se ei pystynyt käsittämään, mitä juuri äsken oli tapahtunut. Otuksen kotitalon seinä oli yllättäen irronnut, ja nyt joku kumma tuijotti sitä suurilla silmillään. Minun ensimmäinen ajatukseni oli "mitä ihmettä tuo täällä tekee", ja toinen heti perään "kannattaa varmaankin siirtää tämä johonkin muualle". Lisko puolestaan näytti ajattelevan ensin että "mitä ihmettä tuo täällä tekee", ja heti sen jälkeen "kannattaa varmaankin siirtyä tästä johonkin muualle".

Sitä en vain tiennyt, miten vikkelästi tuollainen vihreä otus osaa laittaa ajatuksensa käytäntöön. Siinä vaiheessa kun minä ajattelin vähän siirtää sivupaneelia kauemmas koneesta, lisko oli jo arvioinut etäisyyden, valinnut sopivan laskeutumiskohdan, laskenut tarvittavan ponnistusvoiman ja laittanut lihaksensa liikkeeseen. Yhdellä vikkelällä loikalla se sukelsi takaisin koneen uumeniin, alle emolevyn ja ulottumattomiin.

No, toivuttuani toisen vikkelästä toiminnasta, päätin alkaa insinöörimäisen järjestelmällisen liskon poisto-operaation. Se meni kutakuinkin niin, että yhdessä paikalle hälyytetyn nepalin kanssa tökimme ruohon korsia emolevyn alle ja pakotimme liskon siirtymään kotinsa makuuhuoneesta olohuoneen puolelle. Olohuoneessa oli kuitenkin vielä sen verran ahdasta, että jouduin ensin irrottamaan kovalevyn ja CD-aseman, ennen kuin jonkinlaisiin tuloksiin oli mahdollista päästä. Siinä vaiheessa kun nepali sai näköhavainnon liskosta, totesi hän sen olevan vielä sitä myrkyllistä lajia. - Tietotekniikka on ihanaa.

Lopulta, parinkymmenen minuutin ahertamisen jälkeen, saimme liskon poistumaan kodistaan. Viimeiseen asti se pyrki piiloutumaan laitteen sisään, mutta joutui viimein tunnustamaan tappionsa ja laittamaan liikettä niveliinsä. Niinpä se loikki suorinta tietä verhoihin ja kiipesi niitä pitkin mahdottoman ketterästi. Emme ehtineet saada tilannetta hallintaamme, kun otus jo siirtyi avoimelle ikkunalle. - Tuossa vaiheessa tajusin, että jotain oli pielessä. -  Ilmeenkään värähtämättä, kylmän harkituin liikkein, lisko hyppäsi alas kolmannesta kerroksesta, kohti alhaalla odottavaa kovaa kolahdusta ja elokuvan lopputekstejä.

Olimme juuri ajaneet tiehensä paikallisen, huippukoulutetun virustorjuntaohjelman.

-jere

ps. Tuo kone ei toimi vieläkään, mutta printterin sentään sain toimimaan.