Okei. Me ollaan vähän tylsiä rikkaita länsimaalaisia: tehdään
kaikki ostokset siinä luksus-ostarissa. Mutta lapsiperheellä sitä ei oikeen
jaksa eikä tee mieli tehdä asioita kovin vaikeasti tai riskaabelisti ja lähteä
seikkailemaan ja menettämään rahansa kaikenmaailman huijareille basaariin.
Niimpä menimme Mammun ja tyttöjen kanssa taas sinne City Centeriin, joka on ”taivas
maan päällä”, kuten mainoslause kertoo. Rutiininomaisesti menimme läpi
metallinpaljastimien ja avasimme laukkumme turvamiehille/naisille. Huoh. Ihanan
rauhallista, hiljaista ja siistiä.
Meillä oli hauskaa: ostelimme joululahjoja/tuliaisia, lapset
pääsivät sinne pomppulinnaan ja söimme jätskit. Se sitten kostautui illalla,
mulla oli maha ihan solmussa vielä seuraavana päivänäkin. (Tämä oli jo toinen
kerta tällä viikolla, kun söimme siellä jäätelöä ja jo toinen kerta kun mun
maha ei kestänyt sitä.) Ei enempää jätskiä Tuulille. Täytyy sanoa, ettei se
kyllä ollut kovin hyvääkään ja maistui jäiselle, sille kuin se olisi sulanut
jossain välissä. Nämä olikin ensimmäiset ja ainoat vatsaongelmakokemukset tähän
mennessä. Ne tyttöjen oksennukset reissun alussa taisi johtua
maitohappobakteereista. (Voikohan olla?) Sen jälkeen ei uskallettu niitäkään
ottaa, ja hyvin on mennyt.
Olin ostanut edellisellä reissulla tytöille ihanat ja
kalliit intialaiset asut. Kotona huomasin, ettei toista mekoista saanut edes
puettua, kun kaula-aukko oli liian pieni, ja toinen mekko puristi rinnan
kohdalta. Sattuu sitä vaatesuunnittelijallekin. Ei kun vaihtamaan.
(Länkkäriostarilla on sellainenkin luksustoiminto kuin vaihtomahdollisuus.)
Tänään sitten ajattelin
kokeilla tuota operaatiota. Aikamoinen siitä tulikin, pitkän etsinnän jälkeen
istuin jossakin toimistohuoneessa hikoilemassa, kunnes virkailija antoi minulle
hymyillen vaihtokuitin. Löysimme uudet mekot (tietysti vielä kalliimmat), jotka
mahtuivat päälle eivätkä puristaneet. (Tällä kertaa hoksattiin sovittaa ensin.)
Osto sujui ongelmitta, piti maksaa vielä se 700rs ylimääräistä, koska ne mekot
oli kalliimmat kuin edelliset. Kotona laskeskelin, että asuille tuli loppujen
lopuksi yhteensä hintaa sen 56 euroa… Mutta halusin hyvälaatuiset, ja sain
sellaiset. Pitihän niistä jotain maksaakin. Vielä pitäis itelle löytää sellanen
laadukas, ihana intialainen asu, en uskalla edes ajatella paljonko se maksaa…
Katukaupoissa hinnat vaihtelee hirveesti. Ihailin yhtä asua,
ja luulin hinnan olevan 1650rs (vähän yli 20e) ja ajattelin sen olevan passeli
hinta. Pyysin myyjää näyttämään asua lähempää ja luin hintalapusta 16 500rs.
Eli puhuttiinkin 200 eurosta… Että ei oo ihan ilmasia nuo upeat vaatteet.
(Siinä ei ollut edes lännenlisää, vaan hinta luki valmiina hintalapussa.)
Sitten kattelin basaarilla samantyyppistä mekkoa, hinta 600rs. (Alle kymppi
euroina) Olisin ostanut, mutta ne oli siinä henkarissa jo valmiiksi rikki. Alan
tulla siihen tulokseen, että ostan yhden huonosti ommellun mekon ja ompelen sen
uudestaan kotona…
Eli siis halvalla saa rihkamaa, mutta hyvästä laadusta saa
maksaa ihan yhtä lailla kuin Suomessakin. No, kyllähän sitä pitää silti yksi strassein
koristeltu ”kurta salwar” tuoda mukana, eli siis tunika ja pussihousut.
Himoshoppauksen jälkeen mentiin vielä ruokaostoksille. Jere
tuli tässä kohtaa mukaan ja kun minä jo yritin hillitä ostelua, Jere alkoi
vasta innostua. Keräsi kärryn täyteen karkkia, keksejä, muroja ynnä muuta
herkkua. Aikoi kuulemma huolehtia perheensä hyvinvoinnista. No, onhan se vähän
niin että ruuanlaitto ja syöminen on se meidän toinen harrastus (sen shoppailun
lisäksi).
Tämmönen shoppausvuodatus tänään, huomenna vähän
mielenkiintoisempaa tekstiä!
Tuuli
Ps. Kävinhän minä töissäkin tänään! Opetin tasokuvien (vaatetusalan
tarkat tuotekuvat) piirtämistä. Oppilaat on tosi näppäriä ja kehittyy pikakelauksella!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti