Kevät Pikkumäessä

Blogi jatkuu harvakseltaan. 

Kuten aiemmin lupasimme, kerromme teille uusista seikkailuistamme, isoista ja pikkumäistä. No, osa teistä jo tietääkin, että nyt on uusi Pikkumäki tulossa! Eli sellainen noin 8-senttinen pieni aktiivinen ihmisenalku uiskentelee vatsassani, ja hänen olisi tarkoitus syntyä sitten elo-syyskuun vaihteessa! Oli tarkoitus kirjoitella hänestä jo aiemmin, mutta elämä on ollut sen verran rankkaa ja tekstistä olisi tullut liian masentavaa, että katsoin parhaaksi odotella kunnes pahin on ohi.

Ja nyt alkaa tuntua siltä, että pahin on todella ohi! Olen siis kärsinyt 2 kuukautta erityisen rankasta raskauspahoinvoinnista. Tällä kertaa olo meni niin huonoksi, että kävin pari kertaa tiputuksessa ja sain jopa pahoinvointilääkkeet. Nyt olen kuitenkin päässyt lääkkeistä eroon ja olokin on kohentunut sen verran, että kävin hiihtämässä viikonloppuna! Olo on kuin kuolleista heränneellä - voiko näin hyvä olo olla edes mahdollinen! (En siis ole vielä täysin kunnossa ja voimissa, eikä oksentelu ole ohi, mutta pieniä asioita pystyn jo tekemään ja mieli alkaa olla taas pirteä!)

Voitte kuvitella, että tämä kevät on ollut elämäni rankinta aikaa. Olen ehtinyt pohdiskella elämän kaikenlaisia asioita, mietiskellyt, rukoillut ja ihmetellyt paljon. Valitettavasti elämään kuuluu myös kärsimys, mutta siitäkin voi seurata hyviä asioita, jos niitä huomaa. Kärsimyksen kautta oppii tuntemaan itseään ja omaa heikkouttaan paremmin sekä luottamaan enemmän Jumalaan, joka pitää meistä huolta kaiken keskellä. Kun elämästä karsiutuu kaikki tekeminen ja yrittäminen pois, jää vain tärkeimmät. Usko, toivo, rakkaus. Näitä ei auta menettää! Ja kun itsellä alkoi jo usko ja toivo mennä, Jere osoitti rakkauttaan ja valoi minuunkin uskoa. Jerelle täytyy kyllä myöntää kunniamitali yh-isän ja omaishoitajan roolista, edelleen hän tekee meillä ihan kaiken. (Minäkin yritän pikku hiljaa alkaa taas kantamaan vastuuta voimieni mukaan.)

Kevät on ollut rankkaa aikaa myös lapsille. Äidiltä ei ole saanut juuri lainkaan huomiota koko keväänä, ja isikin on ollut aika väsynyt. Kun Jerellä alkoi työt, lapset saivat kuulla aloittavansa päiväkodissa tuota pikaa. Saimme ihmeeksemme lapsille paikat lähimmästä pienestä päiväkodista hyvin nopealla varoitusajalla, vaikka kaikkialla piti olla täyttä. Lapset olivat ensialkuun riemuissaan päiväkotiin pääsemisestä. Parin ensimmäisen päivän jälkeen pääseminen vaihtui joutumiseksi, eikä Neilikka vielä kuukauden jälkeenkään tunnu sopeutuvan  tarhaelämään. Katselemme mihin tilanne kehittyy Neilikan viihtymisen ja minun vointini kanssa, tällä hetkellä meillä ei ole vielä suunnitelmia loppukevään ja kesän varalle. Lumilla sen sijaan viihtyy isompien ryhmässä hyvin ja on iloinen kavereista ja mielekkäästä tekemisestä.

Tässäpä meidän päällimmäiset kuulumiset tällä erää. Näillä näkymin kevät menee Jerellä työskennellessä ja minulla sairastelusta toipuessa. Kirjoittelemme taas kun keksimme kirjoitettavaa! 

Kiitos kun olette mukana meidän elämässä! Hyvää loppukevättä kaikille!

Tuuli

Tautinen aloitus

Näin se lähti tämäkin vuosi käyntiin. - Melkein perinteisesti.

Vatsatauti on käynyt meillä yleensä joulun aikoihin, mutta tällä kertaa se tuli vasta alkaneen uuden vuoden ensimmäisenä päivänä.

No mutta.

Joulu meni nopsaan ohi. Kuusi ehdittiin sentään pystyttää, eikä aiota sitä ihan heti takas pakettiin pakata. Joulu vain jotenkin sujahti turhan vikkelään sivu suun - laitettakoon se nyt vaikka sen kulttuurishokin piikkiin. Kyseinen shokki jäi siis lopulta Intiassa jokseenkin kokematta, eikä Suomeen palatessakaan varsinaista shokkia ilmennyt.- Varsin shokiton ja kaikinpuolin onnistunut reissu siis.

Uuden vuoden taudin pahin terä on jo hyvän aikaa sitten taitettu, mutta silti on aika hidas tahti meidän talossa. Kunhan tässä vielä muutama päivä taiteillaan ja toipuillaan, niin johan mekin saadaan uuden vuoden kujeet käyntiin.

Mitähäköhän ne sitten...

-jere

Rollo - maailman paras paikka!

Täällä sitä ollaan, kotona! <3

Kolmen päivän matkasessio meni todella hyvin. Ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen hyvin nukutut yöunet! En olisi ajatellut että tulisi jet lag, mutta rytmi on nyt sellanen että nousen aamuneljän-viiden välillä ja sitten alkuillasta (kello neljältä) oon ihan väsy. Että aamuvirkuksi muutuin!

Olo on kuin olisi tullut mustavalkoelokuvaan. Missä kaikki värit on? Vain valkoista ja harmaata kaikkialla. Mutta siitä piti olla iloinen - täällä on lunta! Jee! Nyt on talvi ja kylmä. Jee!

Kotiin paluu alkoi matkalaukkujen pakastuksella. Heh. Ja ruokakaupassa piti käydä. Voi kauhia. Kaupat on liian isoja ja liikaa valinnanvaihtoehtoja. Mitä sitä oikeen pitää syödä? Ollaan viimeset 2kk syöty riisiä ja linssiä ja kasviksia. Täällä kaikki on jotenkin monimutkaista. Tekee mieli vain käpertyä sänkyyn eikä puhua kellekään eikä tehdä mitään.

Ja tuo ihmisten kiire. Mihin kaikilla on niin kauhea kiire? Intiassa kukaan ei juokse - täällä (tai ainakin Helsingissä) kaikki rynnivät salkkuineen ja korkkareineen hirveää vauhtia. Meistä on tullut tällasia hitureita. Miksi moinen kiire? Huomenna, huomenna hyvänä päivänä...

Onkohan minulla nyt se kulttuurishokki?

Mutta...Nythän on joulu ja nythän on joulu ja nythän on joulu taas! Ei ole aika käpertyä itseensä vaan olla iloinen! Nyt on aika jakaa onnellisuutta ja hyvää mieltä ja tehdä hyviä asioita! Itse kukanenkin sitä sitten miettii että mitä ne hyvät asiat on.

Minä aattelin, että me otamma tämän joulun iiiihan rauhallisesti, pikkuhiljaa. Antaa asioiden mennä omalla painollaan. Vaan miten meidän intian hitureiden käy täällä kiireisessä Suomessa? En tiedä pystytäänkö pitämään saavutettua leppoisaa elämänrytmiä yllä. Sitä paitsi se meidän intian rytmihän oli oikeastaan aika kiireistä aikaa... Ristiriitaista. Ehkä pitää muuttaa Ivaloon...se on tuntunut meistä tähän mennessä maailman leppoisimmalta paikalta. ;) (Ei hätää, vitsailen vain.)

Ja näin se päättyi - meidän perheen Intian matka ja tämä blogi. Vaan ehkä ei ihan koko blogi päättynyt. Taidamme tänne päivitellä harvakseltaan perheen kuulumisia - uusia isoja ja pikkumäkiä kunhan niitä tulee eteen. Nyt otetaan rennosti ja annetaan joulun tulla. Ja annetaan uuden vuoden tulla ja tuoda mukanaan uudet jutut! Tällä hetkellä ei ole vielä niistä tietoa, mutta eiköhän tässä loman aikana suunnitelmat selkiydy.

Bloggaajat kiittää ja kumartaa, oli mahtavaa, että jaoitte meidän kanssa tämän reissun! Ilman teitä olisi ollut orpo olo siellä suuressa maailmassa. Joitakin teistä näemme joululomalla, joitakin emme. Mutta haluamme toivottaa kaikille tasapuolisesti

ONNELLISTA JOULUA JA SIUNATTUA SEURAAVAA VUOTTA!

Suomi

Pimeä, kylmä ja rakas Suomen maa.

Täällä ollaan, kaikki hyvin ja päät puhtaana. :)

Matka on sujunut oikein sutjakasti; lento Siligurista Delhiin aiheutti pientä päänvaivaa tosin. Kentälle päästiin hienosti, laukut eteenpäin, turvatarkastus ja muut härdellit hienosti. Siinä sitten istuttiin ja odoteltiin. Kun vierustoveri kertoi olevansa odottamassa jo kolmatta päivää (koska edellisten päivien lennot oli peruttu), sekä totesi että "kyllä sen koneen olisi pitänyt laskeutua kentälle jo, jos se me sillä johonkin ollaan menossa" - alkoi hieman huolestuttaa. Mutta nou hätä, kone laskeutui, laittoivat sen vauhdilla lähtökuntoon ja pääsimme turvallisesti Delhiin.

Delhissä meillä oli mitä mahtavin vastaanotto!! Kaverin kaveri oli järkännyt majoituksen paikallisen seurakunnan pastorin kodissa, ja vieraanvaraisuus oli - upea kokemus! Lisäksi taloudesta löytyi nepalia puhuva kokki, joten pääsin vielä vähän käyttämään kieltä ennen kielenvaihtumistasuomentasapaksuunjamonotoniseenlätinään.

Aamulla Delhin ruuhkan läpi ja kentälle.

Kaikki meni kentälläkin ihan nappiin, ja sopivasti boarding oli jo menossa kun ehdimme omalle portille. Käytännössä suoraan koneeseen ja kohti kotimaata. Ja ihanata, koneen viihdekeskuksesta löytyi hyviä elokuvia, joita tuli katsottua pikakelauksella useampikin. Lapsillekin löytyi sopivaa ohjelmaa ja matka meni rattoisasti.

Helsingistä saatiin kätevästi meille järjestetyt talvivaatteet ja varattiin kentältä hotelli kyydityksineen. - Voi tätä liikenteen hiljaisuutta.

Hotellissa söimme iltapalaa ravintolan puolella. Oi voi, pizza oli niin iso, että jaksoin hädin tuskin puolet siitä ahtaa sisuksiini. No mutta, uni tulikin sen jälkeen makoisasti ja heräilimme aikaeron vuoksi näppärästi jo viiden aikaan!

Aamulla lauloimme Lumillalle synttärilaulut, ja lahjoimme hänet intialaisella barbilla. :) Tyttö on onnesta ymmyrkäisenä. Neili puolestaan oli kiukkuinen kuin väärällä jallalla herännyt käkkäräinen - hällä oli taas nälkä. Siispä aamupalalle, joka oli uskomattoman hieno. Tällaista valikoimaa ei ole ollut kahteen kuukauteen!

Nyt jo kentällä taas.

Pian koneeseen ja kohti koti Rovaniemeä.

-jere

54. Lahtovaikeuksia - Jalkimakua Intiasta

Lauantai ei sitten mennytkaan ihan suunnitelmien mukaan. Pain mantya menneen paivan jalkeen saimme jalleen kavereita - taita. (Eli niita otokoita joita elaa paassa, kirjoituksesta puuttuu a:n pisteet, yrita saada selvaa.)

Sunnuntai oli sitten taynna pyykin pesua ja keittelya ja paiden tonkimista. Onneksi ehdimme juuri saada kaiken tehtya kun kaasu loppui. Ei enaa lamminta vetta eika ruuanlaittoa. No, ruokakin loppui, mutta onneksi lahikaupasta saa maitoa ja muroja.

Jere sai kaikki hommat tehtya koneella - netti loppui. Kannykan puheaika loppui.

Kaikki loppui, myos Tuulin pinna. Pienen kohtauksen jalkeen kaikki oli ok. Paat ja pyykit pesty, murot syoty ja pakkailut hyvalla mallilla. Mammusta oli jalleen todella paljon apua!

No, maanantai aamuna kuulimme, etta myos lennot voi aiheuttaa ongelmia - kaikki maanantain lennot on peruttu, tai matkustajat lennatetty jonnekin ihan eri kaupunkiin. Meidan lento on huomenna (tiistaina) Suomen aikaa puoli yhdentoista maissa - rukoilkaa etta kaikki menee hyvin ja lento on ajoissa, etta ehdimme delhista lahtevalle finnairin lennolle keskiviikkoaamuna!

Huh huh. Kun saavumme Helsingin lentokentalle, taidan halata kallista suomenmaata, tai ainakin Hki-Vantaan kentan lattiaa.

Suomi - taalta me tullaan, ainakin yritetaan kovasti!

53. Lauantai – pakkaaminen alkaa!

Jere on tehokkaana tänäänkin. On jo monta päivää tehnyt töitä lähes kellon ympäri, ja jälleen löysin hänet aamulla työnteon ja puuron keittelyn parista. Sitten kun tuo mies tuosta väsähtää, hän taitaakin nukkua monta viikkoa…

Tekisi mieli viettää päivä aurinkoa ottaen ja vaikka lueskellen jotain kirjaa. Mutta täällä ei voi oikeen ottaa aurinkoa ilman tuijottelevia ohikulkijoita, eikä minulla ole mukana yhtään kirjaa. Siispä päivä vietetään pyykinpesun ja pakkailun parissa. 

Pakkaamisesta tuleekin aikamoinen rumba – kaikki tavarat pitää pakata pusseihin ja punnita. Jeren pikkuruinen kalavaaka riittää ehkä kymmeneen kiloon asti ja isossa laukussa saa olla sen 20 kiloa tavaraa. Viisi isoa laukkua, viisi käsimatkatavaraa 7kg kappale. Niihin pitäisi mahtua meidän kaikkien kaikki tavarat.

Onneksi jakelimme osan tavaroista jo suomalaisille ystävillemme. Lähtöhysteriassa Suomessa ostetut monenlaiset lääkkeet, joista voi olla täälläpäin tarvetta, intialaiset painavat sisustus- ja muotilehdet, ostamamme astiat, verhot, pyyhkeet ja lakanat jäävät joululahjoiksi ystävillemme täällä. Lasten vaatteista ja leluista osa jää lastenkodille. Loput pitäisikin jo mahtua, katsotaan kuinka käy!

Mutta nyt – adiöös! – minä lähden nauttimaan Intian auringosta jossain tuolla pilviverhon takana (eli pyykkäämään), auringonottoa tällä reissulla ehkä ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Ruskeaksi ei kyllä enää näillä keleillä kerkeä, täällä kun on jo ”talvi”.

En malta odottaa että nähdään teidät kaikki!

-Tuuli

52. Viimeinen työpäivä! (Tai ainakin melkein…)

Aamulla näin ensimmäistä kertaa torakan. Se oli Mammun huoneessa (taisi olla jo toinen torakka siellä). Kiljaisin niin pahasti, että keuhkoihin sattui koko loppupäivän. Tältäkö tuntuu kun menee ilmat pihalle… (Onneksi meidän talossa ei ole yleensä yhtäkään ötökkää, muuten kävisi hengitys jo hankalaksi…)

Töissä pidin naisille kaavoituskokeen. Yksi ei päässyt paikalle. Toiset läpäisivät testin, toinen todella hyvin, toinen ihan hyvin. Eli hyvin meni siis oppi perille! Olen varsin tyytyväinen, voin jättää heidät jatkamaan hyvillä mielin, nyt osaavat tehdä kaavoja ja mekkoja! Sitten se toinen puoli, tuo yritysyhteistyö… no, pitkälle on päästy, pitemmälle kuin mitä osattiin haaveilla. Mutta tässähän ei työ lopu koskaan.  Jossain vaiheessa täytyy vain irrottautua ja luottaa, että pärjäävät omillaan.

 Illalla kotiin tullessamme näimme paikallisen rakennustyömaan toiminnassa. Bambukepeistä rakenneltuja tikapuita pitkin kulki ihmisjono ylös alas, jokaisella päänsä päällä säkki. Suuri osa työläisistä oli naisia, siellä ne meni sarit päällä bamburakennelmilla ja betonikone puksutti. Paikallinen YIT. Semmosta.

Ostimme suklaarasian kadunvarsikaupasta töiden päättymisen kunniaksi. Maksoi 100 rupiaa eli n.1,5e. Ajattelin saavani ihania konvehteja. Pelkäsin rasian sisältävän jotain homeisia, kuivuneita suklaapaloja. No se mitä siellä oli: Kit-katteja ja pari muuta patukkaa, niitä samoja joita olemme ostaneet yksittäisinä patukoina. Jokaisessa oli hinta ja laskin ne yhteen: 65 rupiaa. Pahvi maksoi siis 35. No, meille pikkurahoja, mutta nyt tajuan miksi ne siellä kaupassa naureskeli meille! Olisi ollut sama ostaa ne patukat yksittäin ja samalla saada juuri ne joita haluaa. No, leikkasimme pahvisesta pakkauksesta joulukortteja. Eipä mennyt hukkaan sekään raha, hahahaha!