Minua pyydettiin vetämään naisille työpaja värianalyysistä
(!) mikä on mun yksi suurimmista mielenkiinnon kohteista. Haasteena oli
soveltaa länkkärien värianalyysiä tummaihoisille. En tiedä menikö opetus ihan
nappiin ja mitä ihmiset oppi. Pääasia oli, että meillä oli hauskaa ja sain
vähän tutustua tyttöihin/naisiin. Osa heistä on hyvin nuoren näköisiä, ehkä 14-vuotiaasta
eteenpäin.
Päivän ohjelmaan kuului terveellisen ja puhtaan ruuan
laittamisen opetusta, minun värianalyysitunti, yhteinen lounas (jonka me söimme
erillisessä huoneessa), laulu- ja tanssiesityksiä sekä nuorten naisten lyhyitä
elämäntarinoita siitä, kuinka he päätyivät Waastan koulutuksiin.
Meillä oli todella hauskaa lastenkodin lasten kanssa, kun
opettelimme intialaisia tansseja ja yhdessä tanssimme rock’n rollia. Jopa meidän
lapset rupesivat siinä vaiheessa unohtamaan ujostelun, eikä Neilikkaa enää niin
paljon ahdistanut, vaikka joku ottikin hänet aina välillä syliin.
Loppuvaiheessa mekkala kävi niin kovaksi ja meininki villiksi, että Neilikka
katsoi paremmaksi vetäytyä Mammun syliin päikkäreille.
Intialaisten lasten puolustukseksi täytyy sanoa, että he
jaksoivat istua hiljaa paikallaan hämmästyttävän pitkän ajan. Kello kymmenestä
yhteen tai kahteen asti: Ensimmäinen tunti pelkkää odottelua, sitten
ruuanlaitto-opetus ja lopuksi vielä meikäläisen supertylsä väriteoria.
Aikamoinen saavutus! Ei vaan meidän lapset jaksaneet sillä lailla olla
paikallaan. Kesken eräänkin esityksen, kun kaikki olivat ihan hiljaa
kuuntelemassa, Lumilla juoksi huoneeseen ja selitti kovaan ääneen
projektijohtajalle, että löysi kuolleen kärpäsen ja toi sen nyt hänelle. Oli
siinä minulla ja Mammulla naurussa pitelemistä!
Sitten tuli se osio, jota olen odottanut koko täälläolomme ajan.
Eri työpajoissa eri puolilla Siliguria koulutuksessa mukana olevat tytöt/naiset
kertoivat omat tarinansa. Jotkut ympäripyöreästi (ehkä meitä ulkomaalaisia
jännittäen), jotkut yksityiskohtaisemmin. En pysty mitenkään välittämään teille
sitä millaista heidän elämänsä on. Joten pintaraapaisu vain.
Eräät tarinat koskettivat ja jäivät mieleen aivan
erityisesti: yksi tyttö (en tiedä ikää, kahdenkymmenen jommallakummalla
puolella) oli naitettu nuorena ja hän oli saanut lapsenkin. Sitten mies jätti
hänet (mikä tarkoittaa sitä, että nainen ei ole koko yhteiskunnassa enää kukaan).
Tyttö asuu nykyään äitinsä luona pienen poikansa kanssa ja kuullessaan tästä
mahdollisuudesta päästä käsityökoulutukseen, tyttö halusi mukaan. Hän haluaa
tehdä töitä, elättää lapsensa ja auttaa äitiään.
Toisen erityisesti mieleen jääneen kertomuksen kertoi eräs
muslimityttö. Heidän kulttuurissaan naiset eivät saa lähteä kotoa minnekään.
Tyttö oli kuitenkin jostain kumman syystä päässyt osallistumaan Waastan
käsityökoulutukseen, ja monia taitoja oppineena hän kiertää nyt yhteisössään
kodista kotiin ja opettaa muille muslimitytöille samoja taitoja.
Jotkut eivät olleet ensin olleet kiinnostuneet
koulutuksesta, mutta myöhemmin harmittelivat, etteivät olleet aiemmin tulleet
mukaan. He kertoivat tykkäävänsä tästä ja toivovat oppivansa vielä enemmän.
Joidenkin elämässä on tapahtunut valtava muutos. Eräs tyttö
oli koulutukseen tullessaan istunut hiljaa nurkassa, ei vastannut kysymyksiin
eikä ollut puhunut kellekään mitään. Hän oli pelännyt, että häntä satutetaan,
jos hän tekisi virheen. Ehkä häntä oli pahoinpidelty aiemmin, se ei käynyt
ilmi. Nyt hän seisoi selkä suorana ja uskalsi puhua meidän kaikkien edessä. Hän
oli saanut menetetyn itsetuntonsa takaisin.
Itku kurkussa kuuntelin näiden tyttöjen kertomuksia. En
kuullut kuin pintaraapaisun siitä, mitä heidän elämässään oli tapahtunut, loput
jäivät mielikuvituksen varaan. Nämä nuoret ihmiset, naiset ja lapset ovat joutuneet
kokemaan liian paljon pienen elämänsä aikana. Ihailen järjestön johtajaa, joka on laittanut
itsensä likoon ja jaksaa välittää, rakastaa ja pelastaa näitä ihmisiä niiltä
kauheuksilta, joita ovat joutuneet kokemaan. Täällä tehdään todella tärkeää
työtä, ja olen ikionnellinen kun saan olla osa sitä.
Tiedättekös, rakkaat lukijat, tuntuu mahtavalta, kun saa olla
toteuttamassa elämänsä kutsumusta. Kun saa viimein nähdä jotain, jota on
odottanut monta vuotta, eikä ole välillä uskonut sen ikinä toteutuvan. Pitkään
vain haaveilin, että voisin jotenkin auttaa juuri tällaisia tyttöjä, joiden
elämä on ollut raskas. Eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä voisin
tehdä heidän hyväkseen, kuinka ihmeessä voisin auttaa ketään. Ja täällä sitä nyt ollaan, ja tämä työ on kuin
minulle räätälöity! En ole joutunut näkemään tai kuulemaan liikaa sellaista,
mitä en olisi kestänyt. En ole joutunut olemaan sellaisissa olosuhteissa, joita
en kestäisi. En ole joutunut tekemään sellaista, mitä en osaa. Päinvastoin,
saan tehdä unelmatyötäni, vaatesuunnittelua ja siitä on hyötyä niille, joita
eniten maailmassa haluan auttaa.
Toivon, että sinäkin, ihana lukija, saisit toteuttaa
elämässäsi oman unelmasi ja olla sillä tavoin tekemässä tästä maailmasta
parempaa paikkaa! Siinä meitä auttaa Taivaallinen Isä. <3
Koskettavaa tekstiä Tuuli, kiitos <3 T: Sirpa
VastaaPoistaKiitos Tuuli rohkaisevasta, kannustavasta ja koskettavasta kirjoituksesta!!! Siunausta koko perheelle! :) - Stralina
VastaaPoista