18. Hauska & koskettava päivä keskuksella

Lauantai 3.11.2012

 

Keskuksella oli tänään ”get together” virkistyspäivä kaikille koulutuksessa mukana oleville naisille ja lapsille projektin eri kohteista. Olen odottanut sitä, että pääsisin tapaamaan nämä tytöt, heitä varten olemme tulleet. Työssäni tapaan lähinnä projektin henkilökuntaa ja välillä lastenkodin lapsia. He ovat mahtavaa porukkaa, iloisia ja ystävällisiä ihmisiä.

Minua pyydettiin vetämään naisille työpaja värianalyysistä (!) mikä on mun yksi suurimmista mielenkiinnon kohteista. Haasteena oli soveltaa länkkärien värianalyysiä tummaihoisille. En tiedä menikö opetus ihan nappiin ja mitä ihmiset oppi. Pääasia oli, että meillä oli hauskaa ja sain vähän tutustua tyttöihin/naisiin. Osa heistä on hyvin nuoren näköisiä, ehkä 14-vuotiaasta eteenpäin.

Päivän ohjelmaan kuului terveellisen ja puhtaan ruuan laittamisen opetusta, minun värianalyysitunti, yhteinen lounas (jonka me söimme erillisessä huoneessa), laulu- ja tanssiesityksiä sekä nuorten naisten lyhyitä elämäntarinoita siitä, kuinka he päätyivät Waastan koulutuksiin.

Meillä oli todella hauskaa lastenkodin lasten kanssa, kun opettelimme intialaisia tansseja ja yhdessä tanssimme rock’n rollia. Jopa meidän lapset rupesivat siinä vaiheessa unohtamaan ujostelun, eikä Neilikkaa enää niin paljon ahdistanut, vaikka joku ottikin hänet aina välillä syliin. Loppuvaiheessa mekkala kävi niin kovaksi ja meininki villiksi, että Neilikka katsoi paremmaksi vetäytyä Mammun syliin päikkäreille.

Intialaisten lasten puolustukseksi täytyy sanoa, että he jaksoivat istua hiljaa paikallaan hämmästyttävän pitkän ajan. Kello kymmenestä yhteen tai kahteen asti: Ensimmäinen tunti pelkkää odottelua, sitten ruuanlaitto-opetus ja lopuksi vielä meikäläisen supertylsä väriteoria. Aikamoinen saavutus! Ei vaan meidän lapset jaksaneet sillä lailla olla paikallaan. Kesken eräänkin esityksen, kun kaikki olivat ihan hiljaa kuuntelemassa, Lumilla juoksi huoneeseen ja selitti kovaan ääneen projektijohtajalle, että löysi kuolleen kärpäsen ja toi sen nyt hänelle. Oli siinä minulla ja Mammulla naurussa pitelemistä!

Sitten tuli se osio, jota olen odottanut koko täälläolomme ajan. Eri työpajoissa eri puolilla Siliguria koulutuksessa mukana olevat tytöt/naiset kertoivat omat tarinansa. Jotkut ympäripyöreästi (ehkä meitä ulkomaalaisia jännittäen), jotkut yksityiskohtaisemmin. En pysty mitenkään välittämään teille sitä millaista heidän elämänsä on. Joten pintaraapaisu vain.

Eräät tarinat koskettivat ja jäivät mieleen aivan erityisesti: yksi tyttö (en tiedä ikää, kahdenkymmenen jommallakummalla puolella) oli naitettu nuorena ja hän oli saanut lapsenkin. Sitten mies jätti hänet (mikä tarkoittaa sitä, että nainen ei ole koko yhteiskunnassa enää kukaan). Tyttö asuu nykyään äitinsä luona pienen poikansa kanssa ja kuullessaan tästä mahdollisuudesta päästä käsityökoulutukseen, tyttö halusi mukaan. Hän haluaa tehdä töitä, elättää lapsensa ja auttaa äitiään.

Toisen erityisesti mieleen jääneen kertomuksen kertoi eräs muslimityttö. Heidän kulttuurissaan naiset eivät saa lähteä kotoa minnekään. Tyttö oli kuitenkin jostain kumman syystä päässyt osallistumaan Waastan käsityökoulutukseen, ja monia taitoja oppineena hän kiertää nyt yhteisössään kodista kotiin ja opettaa muille muslimitytöille samoja taitoja.

Jotkut eivät olleet ensin olleet kiinnostuneet koulutuksesta, mutta myöhemmin harmittelivat, etteivät olleet aiemmin tulleet mukaan. He kertoivat tykkäävänsä tästä ja toivovat oppivansa vielä enemmän.

Joidenkin elämässä on tapahtunut valtava muutos. Eräs tyttö oli koulutukseen tullessaan istunut hiljaa nurkassa, ei vastannut kysymyksiin eikä ollut puhunut kellekään mitään. Hän oli pelännyt, että häntä satutetaan, jos hän tekisi virheen. Ehkä häntä oli pahoinpidelty aiemmin, se ei käynyt ilmi. Nyt hän seisoi selkä suorana ja uskalsi puhua meidän kaikkien edessä. Hän oli saanut menetetyn itsetuntonsa takaisin.

Itku kurkussa kuuntelin näiden tyttöjen kertomuksia. En kuullut kuin pintaraapaisun siitä, mitä heidän elämässään oli tapahtunut, loput jäivät mielikuvituksen varaan. Nämä nuoret ihmiset, naiset ja lapset ovat joutuneet kokemaan liian paljon pienen elämänsä aikana.  Ihailen järjestön johtajaa, joka on laittanut itsensä likoon ja jaksaa välittää, rakastaa ja pelastaa näitä ihmisiä niiltä kauheuksilta, joita ovat joutuneet kokemaan. Täällä tehdään todella tärkeää työtä, ja olen ikionnellinen kun saan olla osa sitä.

Tiedättekös, rakkaat lukijat, tuntuu mahtavalta, kun saa olla toteuttamassa elämänsä kutsumusta. Kun saa viimein nähdä jotain, jota on odottanut monta vuotta, eikä ole välillä uskonut sen ikinä toteutuvan. Pitkään vain haaveilin, että voisin jotenkin auttaa juuri tällaisia tyttöjä, joiden elämä on ollut raskas. Eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä voisin tehdä heidän hyväkseen, kuinka ihmeessä voisin auttaa ketään.  Ja täällä sitä nyt ollaan, ja tämä työ on kuin minulle räätälöity! En ole joutunut näkemään tai kuulemaan liikaa sellaista, mitä en olisi kestänyt. En ole joutunut olemaan sellaisissa olosuhteissa, joita en kestäisi. En ole joutunut tekemään sellaista, mitä en osaa. Päinvastoin, saan tehdä unelmatyötäni, vaatesuunnittelua ja siitä on hyötyä niille, joita eniten maailmassa haluan auttaa.

Toivon, että sinäkin, ihana lukija, saisit toteuttaa elämässäsi oman unelmasi ja olla sillä tavoin tekemässä tästä maailmasta parempaa paikkaa! Siinä meitä auttaa Taivaallinen Isä. <3