Sinänsä poikkeuksellinen vapaapäivä, että naisväki haluaa
taas lähteä käymään ostoksilla!
Nooh, en antanut tämän lannistaa, vaan paistoin hyvillä
mielin lättyjä heti aamusta. Puuroa en muuten olisi voinut keittääkään, kun kaurahiutaleet
loppuivat edellisaamuna. Lättyjen syönnin ja tiskauksen jälkeen saapuivatkin jo
lastenkodin suomalaiset vapaaehtoiset, ja yhdessä heidän kanssaan suuntasimme
kohti kauppakeskusta. Alkumatkasta poikkesin tyttöjen kanssa ”lähikauppaamme”
ostamaan muutaman karkin matkaevääksi. Kyselin myös taksien hintapolitiikkaa
myyjältä nepaliksi, ja vastaukseksi sain jotain viiden rupian luokkaa per
henki. Liekö nyt tuolla hintaa…
Kävelyä kertyi jonnin verran ennen kuin pääsimme isomman
tien varteen. Taas kyselin, että mistäs niitä takseja löytyy, ja osoittivat
että seiskää tuossa. No siinä samassahan paikalle pamahti bussi, ja me kyytiin.
Hoksasin jopa kysyä, että pysähtyyhän tämä nyt siinä kauppakeskuksen kohdilla. – Kyllä pysähtyi. Bussikyyti oli vallan
siedettävä, jopa miellyttävä. Saimme oikein istumapaikatkin. Lumillalle tosin
tuli itku, kun isi ja äiti olivat etupäässä ja hän itse Mammun sylissä bussin takaosassa.
Hain Lumillan syliini, ja kaikki bueno.
Hintaa bussilla oli se 5 rupiaa per henki; tätä se lähikaupan myyjä siis
yritti selvittää.
Perinteiset turvatarkastusrutiinit ja shoppaamaan. Naiset
pölähtivät heti jonnekin, ja minä yritin löytää yhden puuttuvan USB-piuhan. Sainkin
sitä kysellä kohtuu monesta kaupasta, ennen kuin lopulta Canonin liikkeestä
tärppäsi. Joulullisista syistä en tarkemmin kerro missä käytiin ja mitä muuta ostettiin.
Osa teistä saa tietää sitten kun tullaan takaisin kotosuomeen. J
Kävimme syömässä lounaan kauppakeskuksen
ravintolamaailmassa. Käytännössä tämä oli siis kokonaisuus, joka muodostui ruokailutilasta
ja sen ympärillä olevista ehkä kahdeksasta pienestä keittiöstä. Jokaisella
keittiöllä oli hieman erilaiset sapuskat tarjolla; lopulta päädyimme
tilailemaan italialaisvaikutteisesta osastosta. Annokset tilattuamme siirryimme
odottelemaan ulkoterassin puolelle. Näkymät olivat ihan mukavat, tietyötä ja
keskeneräisiä taloja. Ravintola oli ostoskeskuksen ylimmässä kerroksessa, mutta
ilma ei ollut kovin selkeä ja esti näkemästä kauas.
Siinä odotellessa se toistui taas. ”Ekskjyysmii, känwi teik ö piksör?” Joka kerta kun liikutaan
jossakin ihmisten ilmoilla, tulee joku ottamaan kuvia. Noh, on siinä sekin
hyöty, että lapset ovat oppineet englantia. ”Paipai!” ja vilkuttelu siinä vaiheessa kun kuvaajat häippäsee.
Kotimatka olikin sitten aikamoinen ja ajoittui sopivasti
auringonlaskuun. Autoriksataksikuski pyysi palveluistaan 350 rupiaa, kun
tulomatka oltiin selvitty sillä 25 rupialla. (Ja edellisen kerran samanlainen
riksa 150e) Päätimme siis taas hypätä bussiin. Tämä kuitenkin edellytti tien
ylittämistä, jotta päästään käsiksi ohi ajaviin busseihin. Kun autoja tuli
molemmista suunnista reippaalla nopeudella ja kannettavana oli ostoskassit sekä
lapset, oli ylitys pelottava operaatio. Selvisimme kuitenkin, ja bussikin tuli
taas juuri samalla hetkellä.
Tämä bussi oli täynnä jo silloin kun me sinne änkesimme, joten
ahtautuminen sisään ostoskassien kanssa teetti hankaluutta. Paikalliset tekivät
tilaa, joten istuimme (hox. istuimme) Tuulin kanssa vieretysten (hox.
vieretysten!) ja Neilikka liiskana Tuulilla sylissä, mutta Lumilla jäi
rytäkässä sivummalle. Mammu kuitenkin oli tytön kanssa ja Lumilla viihtyi
hyvin. Ei itkua, vaan huuteli iloisesti että täällä ollaan. Siinä hässäkässä
sitten ei nähnyt bussista ulos, kun ihmisiä oli joka ikkunan edessä. Hyppäsimme
ulos liian aikaisin, ja jouduimme jatkamaan matkaa autotaksilla, joka ajaa
samaa reittiä bussien kanssa. Tämänkin auton ollessa jo täynnä, änkeytyi mukaan
vielä yksi tanakampi naishenkilö, joka alas istuessaan puristi meidät tiukasti
penkkiä vasten. Hän ei viitsinyt vaivautua nousemaan autosta ulos siinäkään
vaiheessa kun oli meidän aikamme hypätä pois kyydistä. Käytännössä siis hypimme
hänen ylitseen, jotta pääsimme ulos.
Nyt olimme samassa paikassa, johon olimme aamulla kävelleet ja
josta ensimmäisen bussin nappasimme. Jouduimme taas ylittämään tien, ja kokemus
oli yhtä karmaiseva kuin edellinenkin. Oikeastaan vielä hullumpi, sillä lyhyen
automatkan aikana oli jo ehtinyt tulla pimeä. Yli kuitenkin päästiin. Ostosten
kanssa ei haluttu lähteä ähertämään kävellen, joten ajattelimme ottaa riksat
kotiin. Siinäpä sitten tinkasin riksakuskien kanssa. Hinta oli ensin 20, sitten
se oli 30 ja kohta jo 50 rupiaa per riksa. Täytynee vielä hioa taitoja kun
hinta vain nousee… Joku paikallinen lupautui auttamaan, toinen puolestaan tiesi
missä me asuimme. Nähtävästi kyseinen kaveri tunsi vuokraisäntämme ja oli
nähnyt meidät aikaisemmin. – Jäi hieman epäselväksi kun mies ei puhunut
englantia vaan naputti nopeaa nepalia. Noh, lopulta saimme riksat paikallisen
avustuksella ja päästiin kotiin. Toinen riksa jatkoi vielä lastenkodille
saakka. Hintaa paluumatkalle kertyi kaikkinensa 100 rupiaa + 50 rupiaa
lastenkodille. (Maksoimme bussitaksan kahteen otteeseen, kun hyppäsimme ulos
liian aikaisin.) Ei paha.
Niin, ja ostin Tuulille laukun, jonka annan hälle isäinpäivälahjaksi! :)
-jere
ps. Keskuksella olen viikolla opettanut vähän tietokoneen
käyttöä, mutta tulevalla viikolla on tarkoitus miettiä enemmän
yritysyhteistyöhön liittyviä juttuja. Siitä lisää myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti