Delhin lentokentällä oli siistiä ja rauhallista, johtuen ehkä aikaisesta saapumisesta (5am). Siligurin lentokenttä olikin sitten paikallisemman näköinen. Tomua, hämähäkinseittejä ym. epämääräistä, jos tarkasti katsoi. Yleissilmäyksellä kenttä näytti rähjääntyneeltä 60-70 luvun rakennukselta kyltteineen. Katossa oli parikymmentä tuuletinta hyrräämässä ja matkalaukkujen liukuhihnalla kuhisi ihmispaljous. Yritä siinä sitten napata laukkusi, kun ei edes näe mitään. Heidi ja miehet hoitivat homman meidän muiden vahtiessa lapsia ja käsimatkatavaroita. Ja laukkukärryjä. Niistä piti pitää kiinni, etteivät lähteneen jonkun matkaan.
Ihmiset tuijottivat meitä, joku kuvasikin. Taidetaan olla julkkiksia. Eniten huomiota sai Neilikka. Silti koko matkasta huokui rauha ja järjestelmällisyys, kiitos isäntäväkemme. Ilman heitä matkamme alku olisi tainnut olla aika kaoottinen.
Sitten joitakin asioita, joita ollaan täällä ihmetelty.
1.
”Työväen” määrä. Joka paikassa: Lentokentillä, kaupoissa, jopa vessoissa on palkattuna(?) tolkuton määrä ihmisiä johonkin hommaan (?). Siligurin vessassa meitä oli vastassa sariin pukeutunut nainen, joka antoi vessapaperia. En tiedä kuuluiko työnkuvaan muuta. Delhissä kentän vessassa kuului nurkasta ”Good morning, miss” ja nainen nousi ylös ja ryhtyi siivoamaan. Lentokenttien ja muidenkin paikkojen siivoojat yleensä seisoskelevat/istuskelevat jossain, ja kun joku (länkkäri) tulee paikalla, he luutuavat pari vetoa mistä sattuu. Tehokasta. Mutta jos palkkojen taso on mitä on (olematon) niin tuskin sen eteen kannattaa paljoa tehdäkään. Hieno, että ihmisiä työllistetään ja toivottavasti heille myös maksetaan jotain.
Kaupassakin oli valtava määrä myyjiä, joista suurin osa lähinnä seisoskeli. Ostosreissun lopussa turvamiehet tarkastivat ostoksemme ja ostoskeskuksen ovellakin oli turvamiehet ja metallinpaljastimet. Ehkä myyjienkin tehtävänä oli vahtia, ettei mitään varasteta. Tuntui vähän kiusalliselta kun pysähtyi katselemaan hyllyn tavaroita, niin heti joku tuli vahtimaan jokaista liikettäni.
2.
Liikenne. Totta kai. Ei siinä vielä, että autot ajaa missä sattuu ja lehmät seisoo missä haluaa. Mutta se, että jalankulkijat kävelee kadun yli lapsineen siinä kaaoksessa, se näytti jokseenkin pelottavalta. Ajattelussa vallitsee jonkinlainen fatalismi, ehkä mekin vielä totumme ajatukseen, että hetkenä minä hyvänsä voi sattua mitä tahansa. Menee miten menee, ja sitten se menee niin. Silti emme nähneet ekan matkan aikana ainuttakaan, eikä ole isäntäperheemmekään nähnyt, kuullut vain. Se lienee Jumalan armoa. Mehän emme siis ajattele niin että sattuu mitä sattuu, vaan, että Jumala hallitsee kaikkea, ja voimme rukoilla varjelusta. Ja meitä totisesti varjeltiin koko matkamme ajan! Saimme olla vailla huolen häivää.
Mutta tämän päivän autossa istumisen jälkeen ymmärsin, että näilläkin ihmisillä on omat liikennesääntönsä. Isoin menee ensin. Lehmiä väistetään (ehkä ihmisiäkin, mutta lehmän kolhiminen on suurempi synti), kaistat ovat ohjeellisia (vähän niin kuin meillä, jos on monta vierekkäistä kaistaa. Täällä niitä vain ajetaan eri suuntiin.) Ohitellaan koko ajan. Ajetaan niin lähellä ja läheltä kuin mahdollista. Kenelläkään ei tietenkään ole minkäänlaisia turvavarusteita, moottoripyöräkypäriä, heijastimia, turvavöitä tai lasten turvaistuimia. Ajotyyli on semmosta nop – nop – hidas – nop – hidas – nop – nop – stop… Hytkyttelyä! Mennään siitä välistä mistä päästään ja joka välistä, joka puolelta. Meidän kuskimme ajoin tuossa kaaoksessa oikein fiksusti ja näppärästi, eikä koko matkalla tarvinnut pelätä.
Kävimme shoppaamassa ”tyttöporukalla”, kun miehet ja lapset lähtivät 3 tunnin matkalle kohti ensimmäistä määränpäätä. Jeeppikuskimme odotteli meitä parkkihallissa. Kun tulimme takaisin, huomasimme iloksemme, ettei kuski ollut häipynyt mihinkään tavaroidemme kanssa. Sen sijaan hän kurkisteli auton sisään taskulampun kanssa. Kävi ilmi, että hänellä oli jäänyt auton avain lukkojen taa. (!) Tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että nyt ollaan Intiassa. Siinä hän sitten kaveriensa kanssa rupesi irrottamaan yhtä auton pikku-ikkunaa ja sai lopulta avaimen. Matka Kalimpongiin saattoi alkaa. Jeeppi oli miellyttävä ja ilmastoitu, turvallisen oloinen luksusauto (paitsi ei niitä turvavöitä) ja istuimme leveästi (eli siis kaikilla oli oma paikka). Hytkyttelyn jälkeen kun siirryimme vuoristotielle, tuli mukaan sivuttain hytkyttely ja pomputtelu. Tie oli sen verran kuoppainen, että hyvä ettei pää osunut kattoon. Tunnin päästä ajomatkan aloituksesta tuli pimeää. Onneksi autoissa oli ajovalot! Sen sijaan jalankulkijoilla ei ollut minkäänlaista lamppua tai edes heijastinta. Ilmeisesti pimeän aikaan osataan pysytellä pois tieltä.
Jossain vaiheessa meidät pysäytettiin. Jahas, mitähän nyt. Ahaa – ei mitään hätää, ei vaaraa vaan turvaa, kohta nimittäin tulee juna. Huh. Siellä pimeässä heti pysähdyttyämme ympärille tuli jos jonkinlaista porukkaa: sipulinkauppaajaa, lapsia ynnä muita ihmettelijöitä. Juna tuli ja meni, matka jatkui. Pimeä tuntui jossain määrin helpottavalta, en nähnyt tien vieressä olevaa rotkoa. Olimme koko matkan rotkon paremmalla puolella, paluumatka voi olla vähän jännempi. Tie oli kapea, mutta kahden auton levyinen, mahtui siitä avolavarekkakin juuri ja juuri ohi. Niitä olikin monta, olimmehan täkäläisellä valtatiellä. Kuskeilla oli oma merkkikieli, valojen räpsyttely, tööttäily ja ikkunoista huutelu. Ei kuitenkaan ollut sellaista meteliä, mitä olin kuvitellut.
Kalimpong on kaunis. Ihan kuin etelän lomalla olisi. Talokin on viihtyisä. Ensi viikon siirtyminen Siliguriin jänskättää vähän. Sopeutuminen taitaa alkaa vasta siellä. Nyt nautimme tästä lomasta, hulppeista maisemista ja auringonpaisteesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti